Lapsuuden muistoja:

Asuimme vanhassa omakotitalossa, jossa asui myös useita muita perheitä. Oma asuntomme oli yksi huone ja vintti. Parasta asumisessa oli, että taloa ympäröi iso puutarha. Puutarhassa kasvoi sekä marjoja että hedelmiä. Yläpihalla oli vielä perunapelto.

Lapsuuden pihamaisemassa ei ollut muita lapsia kuin minä. Leikit olivat varsin yksinäiset. Vanhemista isä oli merimies ja vietti pitkiä aikoja merillä. Usein kuukausia kerralla. Äidillä ei liennyt työtä vaan kodinhoito oli hänen tehtävänsä.

Rakkaus palloon syntyi jo pienenä. Huijasin isää ostamaan ensinmäisen pallon kun olin ehkä nelivuotias. Kerroin, että Marketissa oli myynnissä jalkapallo kahdella markalla. Todellisuudessa pallo maksoi kaksikymmentä markkaa, joka oli 60-luvulla paljon rahaa.

Palloa kuitenkin lähdettiin ostamaan, vaikka hinnasta oli jäänyt epäilys. Pallo kuitenkin ostettiin, ja vaikka sain nuhteita väärästä hinnasta, se ei minua haitannut. Olin saanut ensimmäisen rakkaan esineen, joka on kulkenut ystävän tavoin läpi elämäni.

Elämää puutalossa

Lapsuuden pikamaisema oli nykypäivän unelma, mutta asumisolosuhteet olivat ankeat. Asuntoon ei tullut vettä. Ei edes kylmää vettä. WC oli ulkohuusi, mutta kun kokemusta ei ollut paremmastakaan niin näitä olosuhteita ei osannut valittaa. Sisällä oli talvella niin kylmä, että laittian ja seinän välissä oli usein paksu jääkerros kuten ikkunan pielissä. Olosuhteet olivat mitkä olivat.

Älä katso

Ensinmäinen muisto mikä on jäänyt vahvasti mieleen oli se kun ihmettelin miksi äiti istuu potalla ja pottaan putoaa möykky. ”Älä katso” sanoo äiti. Ehkä muistan väärin, mutta muistan, että äänen sävy oli jopa huvittunut. MInä pieni poika, ehkä neljän vuotias, katselen kun kuollut sikiö irtoaa äidistä. Pian tulee ampulanssi ja vie äidin sairaalaan. Itse vietän seuraavat päivät naapurissa. Kukaan ei selitä mitä oli tapahtunut. Jälkeenpäin jäsentelin tapahtumia loogiseksi ketjuksi. Vuoden päästä syntyi pikkuveli.

Isän kanssa treeniä

Kun olin saanut huijattua isän ostamaan jalkapallon niin siitä oli tullut jokapäiväinen leikkikalu. Pihapiirissä ei ollut muita lapsia, joten sain kikkailla pallolla itsekseni. Kerran kuitenkin onnisti ja sain isän mukaan treenaamaan. Isä oli ollut merillä kuukausia ja nyt odottamassa uutta pestiä. Tuohon aikaan merimiehillä oli oma työnvälitys ja sinne piti ilmoittautua jonottamaan seuraavaa reissua. Aamupalan jälkeen olin pihalla potkimassa ja kun isä oli lähdössä pyysin innoissani häntä potkimaan minulle. Ai kun tuntui mahtavalta kun isä laukoi ja minä torjuin. Pienen pojan iso unelma. Muutaman kerran en saanut palloa kiinni ja hain sen kiireesti takaisin, jotta peli voisi jatkua. Muutaman potkun jälkeen pallo karkasi vähän syvemmälle pusikkoon ja kun palasin pallon kanssa niin isä oli lähtenyt. Muistan sen tyhjyyden tunteen, joka jäi kun onnelinen hetki katosi salaa ilmoittamatta. Polku johti pikakaivolle. Tuo polku oli minun kenttäni. Kovin harvassa olivat ne ilon hetket ,jotka sain isän kanssa kokea. Tämäkin jäi kovin lyhyeksi.

Tivolissa

Harvassa olivat ne hetket, jolloin lähdimme pihapiiristä eri tapahtumiin tai kyläilemään. Kerran pääsin tivoliin. Uskoisin että olin edelleenkin alle viisi vuotias koska pikku veli ei ollut vielä mukana. Tivolissa minua onnisti elämäni ensimmäisen ja tähän asti viimeisen kerran saamaan onnenpyörästä päävoiton. Päävoiton ansiosta sain valita minkä tahansa palkinnon ja valitsin kiraffi pehmolelun. Olin niin innoissani ja ihastunut kiraffiin, että halasin sitä koko matkan takaisin kotiin. Kun olimme kotimatkalla ylittämässä rautatietä iloni ja hymyni katosivat. Halasin ja pussailin kiraffia kun isäni kysyi miksi minun piti tuollainen halpa kiraffi valita kun kalleimpiakin oli tarjolla. Muistan kuinka pissa valahti housuihin häpeästä. Nolotti ja hävetti. Rakkauteni kiraffiin katosi enkä halunnut sitä enää. Tuon tapahtuman jälkeen minulla on ollut usein sellainen pelko, että rakas asia vain pyyhkäistään pois. Kun olen nähnyt muiden ihmisten nauttivat ja iloitsevan mitä heillä on, mieleen on palaunut tämän hetki, jolloin ilo muuttui häpeäksi.