Elämä ei kulkenut suorinta tietä. Se taittui, viivähti ja jätti jälkiä, joita en aluksi osannut lukea. Vasta myöhemmin huomasin, että säröissä kulki valo — ei kirkkaana lupauksena, vaan ohuena, kestävänä reunuksena. Tämä on kertomus niistä kohdista, joissa en murtunut, vaikka melkein niin kävi.

Lapsuuden ja varhaisnuoruuden ikävät muistot ovat jättäneet jälkensä minuun, ja vaikuttavat edelleenkin arkeeni. Hektisessä arjessa muistot nousevat ajoittain pintaan, mutta niiden käsittelyyn ei ole ollut aikaa, enkä ole keksinyt tapoja tai työkaluja niiden käsittelyyn. Ehkä nyt on se hetki elämässä jolloin pitää tarttua muistojen käsittelyyn. 

Pyysin Ai/tekoälyltä ensi ohjeet miten asiaa pitäisi lähestyä ja mitä traumat ovat. Kysyin Ailta kuinka normaalia on, että lähes päivittäin mieleen nousee ikäviä muistoja lapsuudesta. Muistoja tapahtumista ja vahvoista tunnejäljistä kehossa. Kysyn itseltäni usein miksi omat isä aikoinaan kohteli minua kuten kohteli. Kaikki ne lapsuudessa koetut tapahtumat ovat selvästi vaikuttanut omaan käyttäytymiseeni. Osa tapahtumista vieläkin masentaa ja ahdistaa. Onneksi aikaa on kulunut vuosikymmeniä, jolloin tapahtumiin on saanut etäisyyttä. Olen myös jo nähnyt miten ne aikoinaan vaikutti arjessa ja ihmissuhteissa. 

Trauma ja häpeä kulkevat käsi kädessä. Häpeä on kulkenut vahvasti läpi koko elämäni. Häpeä minua kohtaan tehdyistä teoista. Miten epäoikeuden mukaista onkaan kokea häpeää muiden tekemisestä. Ehkä tässä on se trauman syvin olemus: syyllisyyden tunne. Kun aikoinaan nostin pintaan ikäviä tapahtumia niin helpoisti syy kääntyikin minuun. Tästä seurasi se, ettei omia kokemuksia mielellään halunnut jakaa.